Ville 'cos' R (@cos.sauna.social.ap.brid.gy)

Panavia Tornado – Kevytmetallimyrsky Tornadon tarina alkaa pellepelottomien tunkiolta svengaavan 1920-luvun raunioilta. Westland Aircraft, kapteeni Geoffrey Hill sekä insinööri John William Dunne kehittivät pyrstötöntä nuolisiipirakennetta, jonka he uskoivat olevan perinteistä siipiratkaisua vakaampi. Koska pyrstöllä tai ehkä oikeammin korkeusvakaajan trimmillä säädetään lentokoneen nyökkäysakselin neutraaliasentoa, kehitystyössä tutkittiin vaihtoehtoisia tapoja trimmisäädön toteuttamiseen. Trimmiä taas on välttämätöntä säätää lennon aikana, sillä mm. painopisteen sijainti muuttuu polttoaineen kuluessa. Koekoneessa _Pterodactyl IV_ oli tähän omalaatuinen ratkaisu: siiven nuolikulmaa voitiin säätää lennossa 4,75 ° sektorin sisällä pienin askelin, mikä muutti nostovoimakeskiön sijaintia lentokoneen pituusakselia pitkin ja näin sen sijaintia painopisteeseen nähden, mikä toimi pituustrimminä. Westland-Hill _Pterodactyl IV_ sai rekisterinimeron _K1947_ ja nousi siivilleen maaliskuussa vuohen vuonna 1931. Kääntyväsiipinen lentokone oli todellisuutta. Muuttuvageometristä siipeä ei kuitenkaan pidetty käytännöllisenä tapana pituustrimmin säätämiseen, ja _Pterodactyl_ -koekoneiden sarjan oli itarkoitus tutkia ensisijaisesti pyrstötöntä rakennetta, joten kokeilu sivuutettiin. --- Westland-Hill Pterodactyl. Kuva: Wikipedia Kunnes koitti suuri maailmanpalo. Ilmailu kehittyi ainakin kaksi sukupolvea kuudessa vuodessa. Sotaan oltiin lähdetty osin vielä kaksitasoisin, puu- ja kangasrakenteisin hävittäjin, joiden avoimesta ohjaamosta ohjaajat toisinaan joutuivat vielä viestimään toisilleen käsimerkein. Sodasta tultiin täysmetallisilla suihkukoneilla, joiden paineistetusta ohjaamosta ohjaajat tähystivät tutkalla. Maanosat piirrettiin uusiksi verellä ja raudalla. Maailma ei ollut enää entisensä. Osana tätä murrosta oli Saksassa tehty erittäin laaja suhkuhävittäjien kehitystyö, ja edelleen tämän kehityksen osana oli Woldemar Voigtin suunnitelema Messerschmitt P.1101. Sen siivet oli suunniteltu helposti irrotettaviksi, jottka koneessa voitaisiin käyttää helposti erilaisia nuolikulmia (ainakin 35°, 40° ja 45° ). P.1101:n tarkoitus oli tutkia erikulmaisten siipien toimintaa eikä siipikulmaa voitu muuttaa lennossa tai edes niiden ollessa kiinnitettynä koneeseen lainkaan, mutta ajatus siivestä, jonka nuolikulmaa voitiin muuttaa varsinaisesti lento-ominaisuuksien eikä niinkään vain paino- ja nostovoimakeskiöiden keskinäisen trimmaamisen vuoksi, oli syntynyt. P.1101 ei koskaan lentänyt, ja amerikkalaiset haalivat keskeneräisen prototyypin. Samaan aikaan Britanniassa insinööri Barnes Wallis aloitti jokseenkin tähän aikaan pitkän ja uraaurtavan muuttuvageometrisen siiven tutkimus- ja kehitystyön. Wallisin kehitystyö oli tärkeää, mutta amerikkalaiset rakensivat sillä välin P.1101:n pohjalta koekoneen **Bell X-5,** jonka nuolikulmaa voitiin muuttaa lennossa – tosin tämä tehtiin sangen monimutkaisella tavalla. Koska siiven taivuttaminen taaksepäin muuttaa sekä nostovoima- että massakeskipisteiden paikkaa (ja kulmien välinen ero oli hurja, 20°:stä 60°:een), tätä pyrittiin kompensoimaan liikuttamalla koko siipiasetelmaa (!) kaikkiaan 69 cm eteenpäin. Monimutkainen koneisto tosin myös salli nuolikulman melkeinpä portaattoman säädön, joten nuolikulman ominaisuuksia voitiin tutkia todellisessa lennossa suhteellisen vapaasti. --- Bell X-5 ja muuttuvageometrinen siipi. Huomaa, kuinka siipi liukuu myös tyvestään vaakasuunnassa eteenpäin. Kuva: Wikipedia Edelleen yhtäaikaa Britanniassa Leslie Baynes tutki itsenäisesti asiaa, ja jätti patenttihakemuksen kääntyväsiipisestä lentokoneesta 22. huhtikuuta härän vuonna 1949. Se ei herättänyt Royal Air Forcessa suurta kiinnostusta, mutta Vickers-Armstrongsin insinööri Barnesin asema oli vakaa ja tutkimustyö herätti siinä määrin kiinnostusta, että sen pohjalta kehitettiin konseptit ja tuulitunnelimallit Wild Goose ja Swallow, joista jälkimmäinen oli yliäänikonsepti. Kukon vuonna 1957 puolustusministeri Duncan Sandysin puolustusselonteko ampui kuitenkin käytännössä kaikki kehitysohjelmat alas, keskittyen lähinnä ohjuksiin. Vuoden 1957 puolustusselonteko jätti kuitenkin aukon: BAC Canberran korvaajan. Canberra oli jo 1950-luvun puolivälissä vanhentuva alisooninen keskiraskas pommittaja, jotka jo lähitulevaisuuden yliäänihävittäjät tulisivat raatelemaan taivaalta. Projekti, joka korvaisi sekä Canberran että koko strategisten V-pommitajien trion, sai lopulta väittelyssä tilaa. Tästä kehitystyöstä syntyi BAC TSR-2 (Tactical, Strike, Recoinnanssance Mach 2). Projektin tehtävä oli tarjota jokasään toimintakykyä taktisiin pommitustehtäviin erittäin modernilla teknologialla ja matalalennossa, vihollisen ilmatorjunnalta pitkälti ulottumattomissa, joten rahoitus meni läpi. Ohjukset eivät voineet 1950-luvun teknologialla korvata ilmatulenjohtajan kykyä tunnistaa ja maalittaa kohteita lentävälle tykistölle, ja yliäänikykinen suuri kone lupasi vielä lisää. Sen kykyjä voitaisiin käyttää matalalentopenetraatioihin syvälle vihollisen ilmapuolustuksen sisälle ja hävittää maalinsa ydinasein. TSR-2:n kehitys osoittautui kuitenkin vaivalloiseksi. 1950-luvun teknologialla oli hyvin haastavaa toteuttaa heijastinnäytön ja maastonseuratantatutkan kaltaisia laitteita, ja kustannukset kasvoivat. Yhdysvallat kehitti samana aikaan kääntyväsiipistä rynnäkkökonetta, F-111:tä, ja Britanniassa heräsi suuri kiinnostus ostaa valmis tuote suoraan Yhdysvalloista omana briteille räätälöitynä versionaan – kustannukset olisivat matalammat, kun tuotekehitys jakautuisi suurelle konemäärälle (pienimmillään TSR-2:n vahvuudeksi kaavailtiin vain 30 rynnäkkökonetta – USA:han lähetettiin sentään tarjouspyyntö 110 pommittajasta). Työväenpuolueen hallitus käärmeen vuonna 1965 lopulta valitsi tämän vaihtoehdon. --- BAC TSR-2. Tyrmäävä rumuus on taito, joka brittien ilmailuinsinööreillä oli 1960-luvulla erinomaisesti hallussa. Kuva: Wikipedia Jokseenkin samaan aikaan, lohikäärmeen vuonna 1964, myös Ranskassa oli tarve kehittää taktinen rynnäkköhävittäjä. Britanniassa kiinnostuttiin ajatuksesta ja mahdollisuudesta jakaa kehityskustannukset. Molemmissa maissa oli myös tarve kehittää edullinen jatkokoulutussuihkukone. Jälkimmäisestä kehityskulusta kehittyi lopulta SEPECAT Jaguar, joka kasvoi koulutuskoneesta täisimittaiseksi taktiseksi pommilavetiksi. Ensimmäinen ajatus sen sijaan TSR-2:n kuihduttua kokoon muuttui AFVG:ksi (Anglo-French Variable Geometry) missä F-111:n tapaan käytettäisiin muuttuvakulmaista siipeä ja joka olisi tukialuskykyinen. --- AFVG:n luonnos. Kuva: Wikipedia Molemmat näistä suunnitelmista kuivuivat kokoon. SEPECAT Jaguar kehitettiin menestyksellsiesti, mutta F-111K kaatui F-111-ohjelman kompurointiin omien kehitysvaikeuksiensa ja kustannustensa kanssa (kuten hieman aiemmin TSR-2:kin) ja AFVG taas kuivui pikkuhiljaa kokoon ranskalaisten menettäessä kiinnostuksensa. Dassaultin muuttuvageometrinen Mirage G ja Mirage III:n korvaaja Mirage F olivat Ranskan ilmavoimille paljon houkuttelevampia vaihtoehtoja. --- Mirage G. Myös tämä projekti jäi lopulta prototyyppiasteelle. Kuva: Wikipedia Royal Air Force taas tilasi mieluummin briteille syväräätälöityä F-4M Phantom II:ta, jonka alkuperäisversio F-4K oli Royal Navylle kehitety erikoismalli, joka joutui lähtemään lentoon 28-tonniselle yliäänihävittäjälle hyvin pieniltä aluksilta, _Audacious_ -luokan lentotukialuksilta. Tähän vaadittiin valtava määrä raakaa tehoa, joten F-4:n 70 kN suoravirtaavat General Electric J79:t korvattiin 92 kN Rolls Royce Spey –ohivirtausmoottoreilla. F-4 muutenkin monitoimihävittäjänä kiinnosti RAF:ää, ja se oli jo valmiiksi sovitettu brittiäisille aseille ja tekniikalle, joten ilmavoimat tilasi tukialustusvarustuksesta riisuttua versiota F-4M kaikkiaan 116 konetta. --- F-4M maa-alistajavarustuksessa. Kuva: Britmodeller.com AFVG ei kuitenkaan kuollut elintilansa loppumiseen. 1960-luvun puolivälissä oli useissa Euroopan NATO-maissa halua uudistaa vanhaa hävittäjäkalustoa, joka usein oli vielä alisoonista, tai korvata monitoimitehtävään sopimaton torjuntahävittäjä Lockheed F-104 Starfighter ilmasta-maahan-tehätävässä. Pahan akseli Länsi-Saksa, Alankomaat, Belgia, Italia ja Kanada muodostivat apinan vuonna 1968 MRCA-projektin (Multi Role Combat Aircraft). Britannia liittyi joukkoon samana vuonna, sillä F-4M:n tehtävänä oli oikeastaan hävittäjätorjunta (ja sille kehitettiin myöhemmin erinomainen tutkaohjus Skyflash) ja Jaguar oli vielä tässä vaiheessa oikeastaan lyhyen kantaman pommilavetti. MRCA:lta odotettiin syvempää penetraatiokykyä sekä monitoimiominaisukksia: sillä olisi tutka ja se voisi suorittaa myös hävittäjän tehtäviä. Tilauskanta saattaisi olla yhteensä jopa 1500. Belgia ja Kanada jättäyivät projektista pian, mutta harpiton Saksa panosti niidenkin edestä ja kaavaili ostavansa jopa 600 rynnäkköhävittäjää itse. Projektin ympärille luotiin hankeyhtiö Panavia Aircraft GmbH, ja suuren tilausaikeensa mukaisesti Saksa sai pääkonttorin Hallbergoosiin, Länsi-Saksan Baijeriin. Alankomaat vetäytyi projektista koiran vuonna 1970, sillä se nähtiin liian monimutkaiseksi maan ilmavoimien tarpeisiin. Sen sijaan britit ja saksalaiset päättivät jatkaa, jakaen osakkeet ja vastuut suhteissa 42,5 % kummallekin, Italian saadessa jäljelle jäävän 15 %. Tertävään soveltuvaa moottorie ei ollut markkinoilla valmiiksi, joten samassa yhteydessä hankemaat perustivat myös moottoriyhtiön Turbo-Union Limited, jonka pääkonttori oli vastaavasti Britannian Derbyssä. Tämän yhtiön osakkeet jakoivat Britannian Rolls-Royce (40%), Saksan MTU Aero (40%) ja Italian Avio S.p.A (20%). Jokseenkin näihin aihoihin luotiin myös tuotenimi **Tornado**. --- Tornado siivet levällään. Kuva: Wikipedia Komitea teki edelleen kamelia suunnitellessaan hevosta. Saksa vaati yksipaikkaista lyhyen kantaman rynnäkkökonetta Tornado 100, kun RAF vaati minitoimikykyisempää kaksipaikkaista Tornado 200:aa. Haastavan matalalentotehtävän kuitenkin katsottiin lopulta Saksassakin vaativan erillistä aseupseeria, ja vastaavasti muut osapuolet suostuivat rajoittamaan alkuperäistä monitoimitehtävää tiukemmin rynnäkkötoimintaan. Kun tehtävä oli selvä, saattoi kehitys edetä suhteellisen pienin häiriöin. Kehitys itsessään oli mutkikkaampaa, ja prototyyppejä raknennettiin kaikkiaan yhdeksän, joista ensimmäinen lensi 14. elokuuta tiikerin vuonna 1974 Saksan Manchingissa. Tornado oli nimensä veroinen. Muuttuvageometrinen siipi tarjosi mahdollisuuden muuttaa lentotilaa nopeasti yliäänilennosta maata nuolevaan matalalentoon ilman hidastusliikkeitä. Maastonseurantatutka oli 1970-luvulla todellisuutta, ja sen avulla Tornado kykeni nuolemaan keski-Euroopan laaksoja ja vuorenrinteitä pitkälti vihollisen tutkalta pimennossa. Mikäli se ylitti piiloon jääneen vihollisen ilmatorjunnan, oli tällä yleensä hyvin vähän aikaa hakea maali ja ampua tai lukita ohjus, sillä Tornado katosi seuraavan esteen taakse. Mittava, kaikkiaan 9 tonnin (!) asekuorma saatiin kulkemaan mukana kolmen runkoripustimen ohella neljässä siipiripustimessa, joiden toetuttaminen oli kuin rakastelua lujuuslaskijan kanssa: se vaati tarkkuutta ja ylimääräistä hydrauliikkaa, sillä siiven kääntyessä täytyi ripustimien kääntyä vastasuuntaan, jotta asekuorma jatkaa osoittamista jokseenkin lentokoneen etenemisakselin suuntaan eikä käänny poikittain ilmavirtaan. Monipolviseen lentoprofiiliin, sekä pieneen tilaan vaadittiin kyvykäs ja pienikokoneinen mylly. Turbo-Union RB199. Rolls Roycen suunnitelutavan mukaan se on kolmipaisuntainen, eli moottorissa on korkea- ja matalapainevaiheiden välissä erillinen keskipainevaihe. Jokainen vaihe pyörii omalla akselillaan ja nopeudellaan toisista riippumatta, mikä antaa mahdollisuuden optimoida niiden siipiprofiilit ja –kulmat tehokkaammin, kuin kaksi- tai yksitoimisissa suihkumoottoreissa. Kaikkien turbiinien jokaisessa paisunnassa on vaiheita, jotka tapahtuvat kauempana sekä turbiinin että ahtimen optimialueelta, joten jakamlla ahtaminen ja paisunta osiin voidaan siipien toimintaa tehokkaammin optimoida jokaisen vaiheen pyöriessä toisista riippumatta. Vastaavasti painesuhdetta voidaan nostaa suuremmaksi pienemmässä moottorissa: RB199:n painesuhde oli 1970-luvun alussa kunnioitettava 23,5:1. --- RB199. Kuva: Wikipedia Moottorin sisäisen toiminnan optimoinnin lisäksi se optimoitiin myös ulkoisesti: Tornadon ilmanottojen sisällä on autoamaattisesti säätyvät ilmanottolaipat, jotka säätävät moottoriin tulevan ilman painetta mahdollisimman suureksi kussakin lentotilassa: kaikkien lämpövoimakoneiden tavoin suihkumoottorit toimivat paineen kautta, minkä vuoksi moottorin painesuhde eli paine-ero moottorin edessä ja takana kuvaa sen tehokkuutta. Suihkumoottorin varsinainen tehtävä on kuitenkin kiihdyttää läpivirtaavan ilmamassan nopeutta, sillä voima F = ma, ja painesuhde on tässä tavallaan apuväline: moottorin painesuhde on mitattu maassa seisovasta moottorista. Kun ilma lennossa liikkuu valmiiksi suurella nopeudella osuessaan moottoriin, ja on jo ilmanoton puristuksessa valmiiksi paineistettua, kasvaa moottorin ulkoinen painesuhde paljon suuremmaksi. Suuri paine-ero tarkoittaa myös suurta lämpötilaeroa eli lämpövoimakoneen suurta luovutettua energiaa eli tehoa. Tämä kasvattaa hyötysuhdetta, mutta suihkukoneet tekevät tässä suuren huijauksen: ne käyttävät omaa liike-energiaansa tekemään moottorin puristustyötä. Tavallaan juuri siksi (tosin enemmän moottorin tukehtumisriskin vuoksi) juuri suihkukoneille ilmanoton hallinta onkin niin tärkeää. --- Tornadon säätyvä ilmanottoramppi. Kuva: Wikipedia RB199 puski 44 kN työntövoimaa kuivana, mutta jälkipoltolla 77 kN, sillä jälkipoltin saa happirikasta ulkoilmaa ohivirtauskanavasta. Moottorin kuivapaino on 976 kiloa, vähintään kolmanneksen vähemmän kuin samantehoisilla suoravirtausmoottoreilla. Lisäksi sillä on aivan poikkeuksellinen piirre: Suihkujarru. Tornado oli suunniteltu hajautettuun lentotoimintaan maantietukikohdista, missä sitä auttoi suuresti sen muuttuvageometrinen siipi, joka voitiin kääntää 25° minimikulmaan. Siivessä oli myös etureunasolakot sekä takalaipat, jotka kaikki ulkona antoivat nostovoimaa lähestymisessä sekä ilmajarruina toimivat spoilerit. Mutta suihkujarrulla lasekutumismatkaa voitiin leikata aivan erityisesti: se on käytännössä laippa. joka lasketaan suihkuputken taakse, ja kääntää suihkuvirtauksen suunnan jokseenkin eteenpäin, lentokoneen kulkusuuntaa vastaan ja näin jarruttaen sitä riippumatta kiitoradan pintakitkasta. laite on yleinen matkustajakoneissa, mutta harvinainen hävittäjissä. Tiettävästi ainoastaan ruotsalainen Saab J 37 Viggen oli varustettu suihkujarrulla. Tornadon kiitotievaatimukseksi saatiin mitattua suihkujarrun avulla niinkin vähän kuin 370 metriä, tosin tämä lie mitattu kevyellä koneella ilman ulkoista kuormaa. Taisteluvarustuksessa puhuttaneen noin 500-700 metrin vähimmäisvaatimuksesta, mikä sekin on raskaalle rynnäkkökoneelle erinomainen tulos. --- Tornado ujeltaa siivet supussa. Huomaa nuolikulmasta huolimatta suoraan osoittavat ripustimet, ja sisemmän ripustimen sivulla törröttävä, todennäköisesti omasuojaohjus Sidewinderin laukaisukisko. Kuva: Wikipedia. Matalalentotehtävää varten Tornadon ohjausjärjestelmä oli myös tietokonepohjainen, tosin 1970-luvun teknologiarajoiteiden mukaisesti analoginen nelinkertaisesti varmistettu ohjausjärjestelmä CSAS (Command and Stability Augmentation System) kytkettynä digitaaliseen lentotietojärjestelmään AFDS (Autopilot & Flight Director System). Tornado siis oikeastaan oli _fly-by wire_ , muttei nykyään tunnetulla tavalla: laitteisto oli analoginen eikä ohjauslaitteille välittynyt bittejä. Sen sijaan Tornadossa oli digitaalinen dataväylä, mitä pitkin eri tietokoneet välittivät tietoa toisilleen. Sarjatuotantosopimus solmittiin 29. heinäkuuta lohikäärmeen vuonna 1976, ja ensimmäinen sarjatuotatokone luovutettiin RAF:lle 5. kesäkuuta vuohen vuonna 1979 ja toinen Luftwaffelle seuraavana päivänä. Tuotantotahti oli vahva ja tasainen: 500:s Tornado valmistui 19. joulukuuta jäniksen vuonna 1987 luovutettavaksi Bundesluftwaffelle. Ilmavoimat kummassakin maassa rakastivat uutta Tornadoaan. Se korvasi aikaisempia konetyyppejä, jotka olivat 1980-luvun alussa jo jokseenkin kuolemanloukkuja vihollisen ilmapuolustuksen edessä. Tornado kykeni etenämään syvälle Itäblokin sisälle tutkan ja matalatorjunnankin katveissa, jokseenkin säässä kuin säässä ja moottorit lujaa ulvoen. 1980-luvun alussa kovinkaan monella Varsovan liiton hävittäjällä ei ollut kykyä maalittaa tutkaohjusta maataustaa vasten, eivätkä niiden infrapunaohjuksetkaan voineet lukittua kuin moottorin kuuumaan pakovirtaukseen, joten hävittäjien oli tultava matalalle ja ammuttava Tornadoja näiden takaa, jos ne edes ehdittiin havaita ajoissa. --- Tornado tukistajavarustuksessa.Ripustimissa Paveway-pommeja, Brimstone-ohjus, häirintäsäiliö (ECM), lisäpolttoainesäiliöt sekä LITENING-maalinosoituslaite. Huomaa, kuinka ripustimien kulma siipeen nähden on erilainen kuin siipien ollessa supussa. Kuva: Wikipedia. Vastaavasti maltalla lentävät Tornadot kykenivät välttämään useimpien ilmatoprjuntaohjusten jopa maaliinhakuvaiheen, mutta tutkalla varustetuilla ilmatorjuntavaunuille ne olivat edelleen näkyvä maali – sikäli, kun sellaisen sattuivat ohittamaan ja miehistö olisi niin valmiudessa, että ehtisi lukita tutkansa ja ampua maaliaan niiden muutamien sekuntien aikana, kun Tornado vyöryisi ampumasektorin läpi. Tornadon pulssi-Dopplertutka näytti sen tietokoneelle ja ohjaajalle maaston kurjassakin säässä, ja sen aseupseeri kykeni maalittamaan ohjuksia ja pommeja samalla tutkalla – sikäli kun ehti, sillä hän vastasi myös Tornadon suunnistamisesta rajussa ja poukkoilevassa lennosta, mistä taas ohjaaja vastasi. Briteillä oli kuitenkin edelleen pakkomielle tehdä Tornadosta monitoimialusta, joten sen sijaan, että konetyypistä oltaisiin alunperin tehty monitoimikykyinen. Royal Air Force kehitytti Tornadosta torjuntahävittäjän, Tornado ADV:n (Air Defence Variant), missä yhteydessä rynnäkkökoneesta tuli Tornado IDS (Interdiction Strike): RAF:n intendentuuri Tornado ADV:lle oli Tornado F, kuten F eli fighter on intendentuuritunnus kaikille hävittäjille. Vastaavasti rynnäkköversion brittiläinen intendentruuri oli GR eli Gound-attack/Recoinnassance eli rynnäkkö ja tiedustelu. --- Tornado GR1 ja Tornado F2:n prototyyppi syyskuussa 1982. Kuva: Wikipedia Siinä missä monikansallinen Tornado oli sarja yritelmiä, missä hevoshakuinen komitea yleensä saa aikaan kamelin, oli Tornado IDS oikeastan hyvä tuote omassa sarjassaan. Brittien oma Tornado ADV puolestaan oli perusenglantilainen yritelmä säästää rahaa joka kohdassa ja kaataa lopulta onnettoman lopputuloksen päälle seteleitä ja näyttää moitteetonta hammasriviä iloisella virneellä. Sen tehtävä oli nimittäin valvoa Pohjanmeren laajaa ilmatilaa Neuvostoliiton pommikoneilta, mutta ensimmäisessä ADV-mallissa Tornado F.2 ei ollut mm. tutkaa lainkaan. Tutkakartioon valettiin betonia painolastiksi, joten ratkaisu sai lempinimen _Blue Circle_ – mikä on brittiläisen betoniyrityksen nimi. Ferranti-yhtiön **AI.24 Foxhunter** –tutka nimittäin viipyi kehityksessä pahanpäiväisesti, eikä valmista tullut ennen käärmeen vuotta 1989, vaikka tutkalla varustettu Tornado F.3 lensikin jo härän vuonna 1985. Siihen asti Tornado F:t lensivät vailla tutkaa, varustettuna ainoastaan kahdella Sidewinderillä, eli ne olivat lähinnä ylisoonisia ja kalliita versoista BAe Hawkista, joka kykeni samaan aselastiin. Kaiken kukkuraksi Tornado ei kyennyt suurissa nopeuksissa ja korkeuksissa samanlaiseen liikehdintään kuin oikeat hävittäjät, kuten RAF:n F-4M: Tornadon lentoranko oli tehty rynnäköintiin matalalla, ei kaartotaisteluun korkealla. Tornado F.3 toi koneeseen viimein tutkan ja puoliaktiiviset Skyflash-tutkaohjukset – jotka nekin alkoivat olla pian vanhenevaa teknologiaa F.3:n astuessa palvelukseen 1990-luvun taitteessa, kun AIM-120 AMRAAM:n kaltaiset täysaktiiviohjukset valtasivat nopeasti tutkaohjusten sotilaallisen lokeron. Tornado F oli _siltarumpuhävittäjä_. Aivan vaille kykyjä ei Tornado ADV toki jäänyt. Britit kehittivät mm. automaattisen nuolikulman säätölaitteistön, mitä ei muissa Tornadoissa ollut – ohjaajan tuli säätää nuolikulmaa itse erillisellä vivulla. Myös moottoriversio oli tehokkaampi Mark 104 ja rakenteita muokattu mm. pidemmällä nokkakartiolla juuri tutkan mahduttamiseksi. Merkittävin Tornado ADV:n kyky oli kuitenkin oikeastaan pidempi toimintasäde, noin 2400 km F4M:n 1600 km sijaan, mistä päästiin nauttimaan vuosikymmen ensimmäisen prototyypin ensilennosta lukien. Mutta juuri suuri kantama tai oikeammin pitkä lentoaika operaatioauleella olikin se, mitä Royal Air Force torjuntahävittäjältä kaipasi: Kauas Pohjanmeren yli ei Neuvostoliitolla ollut kykyä lähettää kuin raskaita pommi- tai meritoimintakoneita, eivätkä Neuvostoliiton vähäiset ilmatankkauskoneet eivät voineet suoda niille kuin pienen määrän saattohävittäjiä. Tähän tehtävään Tornado ADV riitti, ja ennenkaikkea se korvasi torjuntahävittäjänä viimein BAC Lightningin, joka oli jo toivottoman vanhentunut ja kärsi vieläpä erityisen lyhyestä toimintasäteestä. --- Tornado aavikkomaalauksessa. Sihkujarrujen pyrstöön hitsaama kömy erottuu selvästi. Kuva: Wikipedia Sotaa Tornado sai maistaa Operaatio Aavikkomyrskyssä Persianlahdella vuohen vuonna 1991, ja pääsi näyttämään mihin moderni rynäkkökone kykenee. Royal Air Foce siirsi 49 Tornado IDS:ää Saudi-Arabian lentokentille, ja saattohävittäjiksi 18 Tornado ADV:tä. Tornadoilla ei ollut vielä laserosoittimia, joten RAF lennätti ikääntyneitä ja alisoonisia Blackburn Buccaneereja Tornadojen rinnalla, sillä Buccaneereihin oli asennettu Pave Spike –laserosoittimet, joilla ne pystyivät osoittamaan maaleja Tornadojen ja niiden aseiden vastaanottimiin. Tornado GR1:t ja GR1A:t (intendentuurialatunnus A tarkoittaa tiedusteluversiota, jossa tykit on poistetty ja niiden tilalle asennettu sivullekeilaavat infrapunakamerat) lensivät leijonanosan RAF:n kaikkiaan 6108 lentosuorituksesta, suorittaen yli 1500 tehtävää. Liittouman kyvykkäimpiin kuuluvina rynnäkkökoneina Tornadojen maalit olivat haastavimpia, usein lujasti puolustettuja lentokenttiä. Tappiot olivatkin merkittäviä, irakilaisten ilmatorjuntaohjukset raatelivat taivaalta neljä Tornadoa. Lisäksi sodassa menetettiin kolme muuta: yksi törmäsi maahan rynnäkkötehtävällä, toisen ohjausjärjestelmä vikaantui lennossa ja miehistö joutui hyppäämään, sekä viimeinen 500 kg lentopommin viallisen sytyttimen lauettua välittömästi pommin irrotessa. Saattotehtäviin osallistuivat myös Saudi-Arabian (Tornadon ainoa vientiasiakas) Tornado ADV:t, ja pommituslentoihin Italian Tornadot, joista yksi mentettiin ilmatorjunnalle. Tornadot viihtyivät Irakin taivaalla kuin teekkari baaritiskillä. Ne jatkoivat operointia pitkin 1990-lukua valvoen Irakin lentokieltoalueita, eikä toiminta ollut silkkaa gonahtanutta maleksimista: tiikerin vuonna 1998 irakilainen it-patteri ampui 6-8 ohjusta Tornado-partiota kohti. Ohjukset väistettiin ja toinen partio, amerikkalainen F-16-pari, vastasi tulee ampumalla kaksi tutkantorjuntaohjusta. Mutta varsinainen paluu apajille koitti vuohen vuonna 2003. Washingtonin möykkäävä kädellinen ja hänen puudelinsa Tony Blair aloittivat Irakin öljysodan, joten Tornadoille tuli jälleen vilkkaasti asiaa Lähi-Idän taivaille. Irakin asevoimat ja erityisesti ilmapuolustus oltiin örnötetty pitkälti romuksi jo edellisellä kierroksella, joten heikko ilmatorjunta ei aiheuttanut Tornadoille tappioita. Sen sijaan oma ilmatorjunta aiheutti: amerikkalainen Patriot-ohjuspatteri ampui 23. maaliskuuta Tornado ZG710:n alas sen omakonetunnistinlaitteen (Identify Friend or Foe) vikaannuttua. Samoin kävi reilua viikkoa myöhemmin 2 huhtikuuta US Navyn F/A-18C Hornetille. USA ja UK menettivät Irakin sodan aikana kaikkiaan 8 lentokonetta. Suurissa ilmaoperaatioissa lentosuoritteiden määrä on suuri, joten lentotoimintaan kuuluva pieni onnettomuusriski realisoituu lähes vääjäämättä. Silti on silmiinpistävää, että onnettomuuksien ollessa yleisin tappioiden syy, oma tulitus tuli toisena ja vihollisen toiminta vasta kolmantena (ainoana vahvistettuna tapauksena irakilainen Roland-ilmatorjuntaohjus pudotti A-10A:n 8. huhtikuuta – myös muutama muu menetys saattaa olla Irakin ilmatorjunnan aiheuttama, mutta tätä ei ole vahvistettu), mikä kertonee operointiympäristöstä 2000-luvun alun ilmasodissa omaa kieltään. Irakin sotanäyttämön lomassa Royal Air Forcen Tornadot sotivat myös Kosovossa jäniksen vuonna 1999, missä myös Luftwaffen Tornadot ja Saksan sotilaskoneet ylipäätään maistoivat sotaa ensi kertaa sitten suuren maailmanpalon. Luftwaffen erityispanos oli Tornado ECR (Electronic Combat / Renonnaissance), elektroniseen sodankäyntiin ja erityisesti tutkantorjuntaan erikoistunut versio. Sen tykit on poistettu, mikä antoi tilaa ELS-järjestelmälle (Emitter Location System), joka havainnoi ja kohdentaa kolmiomittauksella vihollisen tutkalähettimiä. ECR:n pääase on moderni tutkantorjuntaohjus AGM-88 HARM, joka muistaa maalitetun tutkan sijainnin vaikka sen lähetin sammutettaisiin kesken ohjuksen lennon, ja omasuojaksi oli lisätty häirintälähettimet sokaisemaan vihollisen tutkia (nämä omasuojalaitteet jälkiasennettiin myös IDS-versioon), Luftwaffen Tornadot lensivät Kosovossa 446 tehtävää, joilla ne ampuivat 236 HARM-ohjusta. --- Bundesmarinen Tornado on kääntänyt suihkujarrunsa päälle. Kuva: Wikipedia ECR-versiota tilasi myös Italia rynnäkkömallin IDS ohella (joskin Italian ECR-koneet jälkivarusteltiin IDS-malleista, eikä niissä täten ollut Luftwaffen ECR-koneiden mukaisia voimakkaampoia Mk.105 –moottoreita). Mielenkiintoisena yksityioskohtana Italian Aeronautica Militaire liisasi Royal Air Forcelta 24 Tornado ADV:tä torjuntahävittäjiksi porsaan vuonna 1995, sillä tehtävään 1960-luvulla hankittujen F-104S Starfightereiden lentotunnit ja ikä alkoivat näkyä, mutta sen korvaajaksi tilattua Eurofighteriä taas ei näkynyt. Näin Italiasta tuli ainoa operaattori, jolla oli käytössään kaikki kolme Tornadon versiota. ADV:n tilalle taas Italia liisasi edelleen USA:sta 35 F-16:tta apinan vuonna 2004, sillä Starfighterin korvaajaa Eurofighteriä ei näkynyt vieläkään. Tornado ADV:n käytön jatkaminen taas olisi edellyttänyt brittiläistä CSP (Capability Sustainment Programme) –päivitystä, jossa koneeseen integroitiin viimein moderni tutkaohjus AMRAAM ja Sidewinderin brittipalveluksessa korvaava ASRAAM –infrapunaohjus. Italia ei pitänyt kustannustehokkaana päivittää koenita RAF:n puolesta, mikä saneli päätöksen liisata tilalle käytettyjä amerikkalaiskoneita. Irakin ja Kosovon taivaiden jälkeen Tornado on nhänyt sotaa Afganistanissa, Libyassa, sekä jälleen kerran Irakissa: vuohen vuonna 2015 Royal Air Forcen Tornadot kurittivat ISIL:in asemia useaan otteeseen. Näissä 2010-luvun iskuissa Tornadojen asekuorma on ollut jo pitkälti täsmäasepainotteinen, useimmiten laserohjattuja Paveway-pommeja tai niin ikään laserohjattuja Brimstone-ohjuksia. Muutoksen jyrkin kulmakerroin oli vuosituhannen vaihteessa: Kosovossa 1999 täsmäaseita oli 25 % käytetystä asekuormasta, kun Irakin sodassa 2003 osuus oli noussut jo 85 %:iin. Tornado oli lopulta se kevytmetallimyrsky, millaiseksi se oli tarkoitettu 1970-luvun alkupuolella: kovaa ja matalalla kimppuun syöksyvä täsmäpommittaja, 2000-luvun Stuka. Viimeinen, 990:s Tornado valmistui tiikerin vuonna 1998, ja toimitettiin Saudi-Arabian ilmavoimille. Ikä ja lentotunnit alkavat painaa rajussa rynnäkkölentämisessä örnötetttyä täsmäpommittajaa. Royal Air Force eläköi viimeisen Tornadonsa porsaan vuonna 2019, eikä elinkaarta ole paljoa jäljellä muillakaan operaattoreilla. Kylmän sodan kevytmetallimyrskyn laantuessa sen paikalle on astunut uusi puhuri, Eurofighter Typhoon. --- Tornado jättää jäähyväiset. Kuva: Pinterest Lähteet: Trevithick, Joseph: _The Royal Air Force Has Said Goodbye to the Tornado After an Amazing 40-Year Career_. _The War Zone_ _,_ 15. maaliskuuta 2019. Saatavissa: https://www.twz.com/26961/the-royal-air-force-has-said-goodbye-to-the-tornado-after-an-amazing-40-year-career Osborn. Bob: _Westland-Hill Pterodactyl Series_. Yeovil’s Virtual Museum. Saatavissa: https://www.yeovilhistory.info/westland-pterodactyl.htm https://www.aviastar.org/air/england/west_pterodactyl4.php https://www.luftarchiv.de/index.htm?/flugzeuge/messerschmitt/me1101.htm https://www.nasa.gov/centers-and-facilities/armstrong/nasa-armstrong-fact-sheet-x-5-research-aircraft/ Baynes, Leslie Everett. 1952. _Improvements in or relating to aircraft_. British Patent GB664058A, patentti haettu 22. huhtikuuta 1949, myönnetty 2. tammikuuta 2 1952. Viite: https://worldwide.espacenet.com/searchResults?submitted=true&locale=en_EP&DB=EPODOC&ST=advanced&TI=&AB=&PN=GB664058A&AP=&PR=&PD=&PA=&IN=&CPC=&IC= https://web.archive.org/web/20121023093558/https://www.flightglobal.com/pdfarchive/view/1964/1964%20-%202576.html https://www.flying-tigers.co.uk/2020/panavia-tornado-ids-and-the-latest-hobbymaster-new-model-announcements/ https://news.google.com/newspapers?id=BmAvAAAAIBAJ&sjid=2dwFAAAAIBAJ&pg=5323,4133149&dq=tornado+bomber&hl=en https://www.trenchardmuseum.org.uk/RB199.pdf https://msfs.dev-pset.com/assets/docs/Panavia%20Tornado%20%28v1.05%29%20POH.pdf https://www.raf.mod.uk/what-we-do/our-history/air-historical-branch/post-coldwar-studies/raf-first-gulf-war-air-power-lessons/ http://www.ukserials.com/losses-1991.htm https://www.independent.co.uk/news/iraq-fires-missiles-at-raf-tornado-1194972.html?CMP=ILC-refresh http://www.ukserials.com/losses-2003.htm https://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/northamerica/usa/1436240/US-clears-crew-who-shot-down-Tornado.html Otsikkokuva: 19fortyfive.com https://samovarius.blogspot.com/2025/12/Tornado.html